Kello on neljä kesäisenä aamuyönä, kun istun yläkertaan vievillä rappusilla kotonani. Olen kahdeksanvuotias. Odotan merkkiä, isäni sanoja. Pian kuulen isäni kutsuvan minua: ”Tuu tekemähän pari sillivoileipää. ” Menen, teen sillivoileivät, haen peiton ja tyynyn valmiiksi. Kun leivät on syöty, peittelen isäni keittiön lattialle ja lähden nukkumaan. Vahtivuoro on ohi. Mitään pahaa ei enää voi tapahtua, kun isä nukkuu.

39-vuotiaana, 18 vuoden yhteiselämän ja neljän lapsen jälkeen, istun miestäni vastapäätä päihdehoidon läheiskohtaamisessa. Katson häntä silmiin ja ihmettelen, että miten tähän on jouduttu. Itku tulee huutona.

 

”Meitä päihderiippuvaisen läheisiä on Suomessa miljoonia.
Meitä, jotka ovat saaneet apua ja päässeet toipumisen polulle on surkean vähän.”

 

Ennen läheiskohtaamista olin sairastunut vuosien varrella läheisriippuvuuteen. Kohtaamisen jälkeen vuodet ovat täyttyneet siitä, miten aloin toipua läheisriippuvuudesta. Näihin vuosiin mahtuu paljon käsiteltyä kipua ja tuskaa. Niihin mahtuu oman osuuden näkemistä ja vastuunottoa itsestä, muutoksen kipua ja välttelyä, pelkoa sekä surua. Niihin mahtuu myös järjetön määrä iloa, onnea, vapauden tunnetta, oivaltamista ja porukkaan kuulumista.

 

 

Meitä päihderiippuvaisen läheisiä on Suomessa miljoonia. Meitä, jotka ovat saaneet apua ja päässeet toipumisen polulle on surkean vähän, sillä läheisten hoidon mahtavaa potentiaalia ei tässä yhteiskunnassa vielä tunnisteta. Läheisillä ei myöskään ole saatavilla riittävästi tietoa ja välineitä. Heitä ei myöskään kannusteta omaan toipumiseen, vaikka päihdehuoltolaissa on määritelty, että myös läheisille on tarjottava hoitoa.

 

”Läheisriippuvuus on joukko huonosti toimivia ja pakonomaisia käyttäytymismuotoja, jotka
perheenjäsenet ovat oppineet selvitäkseen perheessä. Läheisriippuvuudesta ei toivuta
toisen ihmisen kautta vaan tulemalla itse tietoiseksi omasta tilastaan.”

 

Mitä sitten on läheisten hoito ja toipuminen? Itselläni ei aikoinaan ollut mitään hajua siitä, mitä läheisriippuvuus on, vaikka olin lukenut kaiken maailman itsehoito-opuksia, tutkimuksia ja hakenut apua koulutuksista. Olin myös käynyt juttelemassa ammattilaisten kanssa, jotka vain voivottelivat tilannettani ja lähtivät mukaan mieheni mollaamiseen. Tämä ei toipumista edistänyt. Sain sääliviä katseita ja tee se itse -vinkkejä. Myöskään ohjeet hylkäämisestä tai erosta eivät toimineet.

Läheisriippuvuus on joukko huonosti toimivia ja pakonomaisia käyttäytymismuotoja, jotka perheenjäsenet ovat oppineet selvitäkseen perheessä. Läheisriippuvuudesta ei toivuta toisen ihmisen kautta vaan tulemalla itse tietoiseksi omasta tilastaan, jossa kieltäminen voi olla jopa voimakkaampaa kuin päihderiippuvaisella.

 

”Jos toipumisessa halutaan tuloksia, ei todellakaan ole ihan sama,
millaista apua läheinen löytää itselleen.”

 

Läheisriippuvuuteen kuuluvat draama, tunnekuohut, kriisistä kriisiin eläminen, alistuminen, viha, riitely, ahdistus, pelko, epätoivo, suru, itsensä kadottaminen, tunteiden jäätyminen, selviytyminen, kulissien kannattelu, suojelu, järkeistäminen ja lukematon määrä muita oireita ja merkkejä. Oireiden voimakkuuden takia läheisriippuvuus ei hoidu pahan olon oksentamisella kaverille, lapsille, somessa tai kenelle tahansa vastaantulevalle. Tämä vain vahvistaa sairastamista, sillä katkeruuteen, vihaan ja pahoinvointiin keskittyminen vain voimistaa kyseisiä tuntemuksia. Jos toipumisessa halutaan tuloksia, ei todellakaan ole ihan sama, millaista apua läheinen löytää itselleen. Läheisen on lopetettava ongelmassa eläminen ja lähdettävä etsimään ratkaisua.

 

 

Läheisten hoito on terapiaa. Hoito on läheisen välineistämistä tiedolla riippuvuusajattelusta ja toimimattomien toiminta -ja ajatusmallien tunnistamisella sekä uusien toimintamallien käytännön harjoittelulla. Hoito on ohjaamista itsetutkiskeluun ja toipumiseen.

Hoito on läheisen pysähdys itsensä äärelle. Se on ammatillista ihmisen kohtaamista läheisriippuvuuden sairaudenkuva ja oireet tuntien. Läheisten hoito on riippuvuuden hoitoa, joten siinä vaaditaan asiaan perehtyneisyyttä. Sitä, että joku ohjaa ja pitää raiteilla sekä pakottaa keskittymään siihen mikä auttaa – eli läheiseen itseensä. Hoitoa on, että joku on tukena. Näin me läheiset saamme rohkeutta muuttaa sitä, mitä voimme muuttaa, eli itseämme. Hoitoa on myös se, että joku uskoo sinuun ja voimaasi, johon olet ehkä menettänyt uskosi vuosien saatossa. Hoito on muiden toipuvien vertaistukea.

Oman toipumisen vahvin sysäys oli hetki mieheni päihdehoidossa, jolloin sain tietoa sairaudesta ja läheisriippuvuudesta sekä tapasin samassa tilanteessa olevia läheisiä. Koin toivon paremmasta ja häpeä alkoi helpottamaan. Aloin hitaasti nähdä oman osuuteni riippuvuuden mahdollistajana, marttyyrina sekä vastuunkantajana. Rooleja, jotka auttoivat minua selviytymään ja joita aikanaan tarvitsin.

 

”Ei mene päivääkään, ettenkö perhettäni seuratessani tuntisi syvää kiitollisuutta siitä,
että saamme kuulua tehokkaan hoidon saaneiden joukkoon.”

 

Koska läheisriippuvuutta sitten voi lähteä hoitamaan? Vasta sitten, kun on halu muutokseen. Jopa silloin, vaikka kyseessä olisikin enemmän halusta muuttaa toista. Tämä on läheisriippuvuuden yksi selkeimmistä oireista. Me odotamme, että toinen muuttuu ja lähtee hakemaan apua. Me uskomme ongelmien ratkeavan sillä. Me elämme niin toisen ihmisen kautta, että unohdamme itsemme. Ammatillisen läheishoidon tehtävä on auttaa kääntämään tämä halu itsensä muuttamiseen, kuten päihderiippuvuudessakin. Näin toivutaan.

Ei mene päivääkään, ettenkö perhettäni seuratessani tuntisi syvää kiitollisuutta siitä, että saamme kuulua tehokkaan hoidon saaneiden joukkoon. Onneksi tartuimme muutoksen mahdollisuuteen. Kuuden hengen perheessä tilanne voisi olla myös se, että sukupolvien ketju ei olisi katkennut.

 

 

Kirjoittaja Riitta Koivula on Oikeahetki-päihdeklinikkaa johtava psykoterapeutti ja sairaanhoitaja. Hän kuuluu Myllyhoitoyhdistyksen koordinoimaan Myllyhoitoverkostoon, jonka jäsenet kehittävät yhdessä toipumiskeskeisiä hoitomuotoja.