Tammikuinen aamuyö Helsingin keskustassa. Töölöntorilla yksinäinen taksi, lumihiutaleita leijuu katulamppujen keltaisissa kiiloissa. Makaan nahkasohvalla täysissä pukeissa huovan alla ja palelen. Vilu lähtee syvemmältä kuin koskaan. Jääkaapissa on monta pulloa olutta. Tiedän miten helmeilevä hapan neste pehmittäisi kiven sydänalassa, lämmittäisi jäseniä, auttaisi uneen. Mutta minä en pysty juomaan. Sisällä kouraisee hirvittävä pelko. Miten minä olen tähän joutunut? Miksi minä makaan vuokrakaksioni kylmällä mustalla nahkasohvalla, vieraan omistamien aasialaisten matkamuistojen keskellä, pinttyneen tupakan hajussa? Täällä ei ole mitään, mitä voisin sanoa omakseni. Kylmät käteni ja kuumottavat poskeni eivät tunnu omilta. Hirvittävintä on, että minä en tunne enää itseäni.

 

Marja, nauravainen pellavapää, missä sinä olet? 
Aamu valkenee. Pakastaa. Ihmiset kiirehtivät raitiovaunuun, töihin menossa. Minä soitin eilen ja selitin olevani sairas. Minulla ei ole tänään kiire mihinkään. Kuulen porraskäytävästä heleän lapsen naurun. Oma pieni poikani on varmaankin isänsä kanssa kotona. Haluaisin olla keittämässä hänelle puuroa, pukemassa paitaa, viemässä tarhaan. Niin minä viisi vuotta sitten kuvittelin, kun sydän pakahtumaisillaan onnesta katselin rinnallani lepäävää vastasyntynyttä esikoistani, ainoaani. Tuska nousee niin syvältä, että en pysty edes itkemään. On mahdotonta ajatella, on vaikea hengittää. Kaivan kännykän vapisevin sormin. Jos minä en nyt pyydä apua, minä kuolen. Tiedän, että tällä kertaa hätä ei ole laskuhumalan aiheuttamaa paniikkia.

 

On kysymys elämästä ja kuolemasta  
Mieheni tuli hakemaan minut, yhtä neuvoton kuin minä. Tummat varjot silmien alla hänelläkin, takana kuumeisen lapsen kanssa valvottu yö. Tällaista elämääkö minä hänelle alttarilla lupasin? Mies ei tiennyt miten minua auttaisi. Hädissään hän vei minut asunnottomille alkoholisteille tarkoitettuun asuntolaan. Minut saateltiin huoneeseen, jonka oven päällä luki: selviämishuone. Tuttuun tapaan, niin kuin joskus putkan lattialla, yritin virittää itseni ylemmyydentunteeseen. Minä en kuulu tänne, juoppojen seuraan. Tämä on vääryys, tämä on vahinko. En onnistunut. Olin sisältä täysin tyhjä. Yksin huoneeseen jäätyäni vihdoinkin itkin. Vaikka minulla oli vielä työpaikka, turkki ja kannettava tietokone, olin avuttomampi kuin eläin. Aistini, itsesuojeluvaistoni ja koko ihmisyyteni oli hukassa. Hoin itsekseni: Jumala, jos olet olemassa, auta minua.

 

Minä en enää jaksa
Viivyin asuntolassa kaksi yötä. Sen jälkeen hain sairauslomaa, menin A-klinikalle ja sain lähetteen sekä parin viikon sisällä paikan Kalliolan Nurmijärven klinikalta. Ennen klinikalle menoa tunsin taas tuttua ylemmyyttä. Minäkö menossa johonkin helvetin hoitokotiin, katkokävelijöiden ja hampaattomien sätkänimijöiden joukkoon? En minä sellaiseen kuulu. Minähän olen terve, selvä ja työkuntoinen. Minulla on vielä melko tahraton maine. Minulla on sairauslomaa ja hyvää aikaa siivota kotia, pyykätä, laittaa ruokaa. Hoitelisin puheluita ja sähköposteja, sopisin töitä ja tapaamisia. Niinhän minä olin ennenkin tehnyt. Pessyt saunareissulla huonon omatuntoni puhtaaksi siinä kuin baarissa kaljanhajussa pinttyneet hiukseni. Sisimmässäni ensimmäistä kertaa tiesin, että muutaman viikon tai kuukauden päästä olisin taas kapakassa ja sen jälkeen vuokrakämpässä tai vieraassa sängyssä tai putkassa tai - niin - kenties ruumishuoneella.

 

Klinikalla
Klinikalla jouduin sen kovan totuuden eteen, että vieraskoreudella, siisteillä vaatteilla, sivistyneellä käytöksellä tai ammatilla tai asemalla ei ollut siellä vähäisintäkään merkitystä. Ainoa sallittu titteli oli alkoholisti. Ensimmäistä kertaa sanan ääneen sanoessani olin vähällä oksentaa. Sana oli niin karvas ja raskas. Hämmästyin sitä, että klinikka ei ole sairaala, jossa paapotaan, eikä vankila, jossa pidetään väkisin. Jos olisin kieltänyt olevani alkoholisti, minua olisi neuvottu palaamaan takaisin kotiin. Ei terve ihminen hoitoa tarvitse. Mittailin toisia potilaita katseellani. Kaikenikäisiä naisia ja miehiä, virttyneitä villapaitoja ja Diorin käsilaukkuja saman pöydän ääressä. Jokainen yhtä rikki ja avuton. Juomisen määrällä, laadulla tai kestolla ei ollut merkitystä. Merkitystä oli vain sillä, missä tilanteessa kukin olimme sillä hetkellä. Ihmettelin miten vähän tunsin vierauden tunnetta. Tunsin olevani täsmälleen samassa veneessä toisten kanssa. Yhteistä oli vain halu tunnustaa itselleen olevansa kuolemanvakavasti sairas ja etsivänsä apua tosissaan.

 

Hoidossa on tärkeintä olla rehellinen itselleen 
Kalliolassa en ehtinyt rypeä syyllisyydessä enkä häpeässä. Sisintä purettiin urakalla yksin, kaksin ja ryhmissä, kukin kykyjensä ja voimiensa mukaan. Hoitojaksolla ei peitetty yhtään puhdistamatonta haavaa laastarilla. Siellä minun oli mahdollisuus kaivaa kipeimpiäkin tikkuja ja siruja syvältä haavan pohjalta. Tärkeintä oli yrittää tehdä se itse. Sai kaataa haavaan puhdistusainetta sen verran kerrallaan kuin saattoi kirvelyä sietää. Meitä muistutettiin siitä, miten tärkeää on olla rehellinen itselleen. Olin tottunut siihen, että kaatokänni yökeikan jälkeen laivalla oli ymmärrettävää rentoutumista. Sammumisen kotiin takan ääreen sai salattua naapureilta. Työnantajalle saattoi soittaa kovassa humalassa ja selittää olevansa kuumeessa ja angiinassa. Pullon saattoi piilottaa pyykkikoriin puolisolta. Luulla, että lapsi ei haista alkoholia, jos suukottelen häntä posket pullollaan minttupurkkaa.

 

Elämän purkua - rehellisesti 
Vihdoin tulivat läheiset ja vähän vieraammatkin sanomaan, että ”ota itseäsi niskasta”, ”ryhdistäydy”. Pahinta oli se, että niin kuvittelin tekeväni monta kertaa. Tipattoman viikon tai parin jälkeen minäkuva oli ylivireinen, energiaa enemmän kuin kylliksi, turvotus kasvoista hävisi, tai sen sai meikillä peittoon. Kunnes kaikki romahti jälleen kerran, vuosi vuodelta, kausi kaudelta pahemmin. Yhdestä lasillisesta tuli pullollinen, myöhemmin kaksi. Entisestä muutaman tunnin iloisesta nousuhumalasta tuli pitkä ilta, sitten sekava vuorokausi, myöhemmin useita päiviä. Elämä oli täynnä tahatonta suunnittelua, välttelyä, peittelyä, salailua ja silkkaa valhetta. Jälkeenpäin ajateltuna elämä oli yhtä selittämistä. Pahinta oli, että selitykset menivät kevyesti läpi myös itseltä. Oli helppo syyttää juomisesta kiirettä, stressiä, laiskaa miestä, kateellista työkaveria. Ellei se auttanut, niin aina sai kaivettua selityksen surkeasta lapsuudesta, hylkäämisen kokemuksista, rakastamaan kykenemättömästä äidistä, isän puutteesta, veljen saamasta vankilatuomiosta tai toisen veljen huumeiden käytöstä.

 

Tunteet pulpahtavat pintaan  
Myöhemmin olen ymmärtänyt, että menneisyydellä on merkitystä, ja että ikävillä tapahtumilla saattoi olla myötävaikutusta sairastumiseeni alkoholismiin. En voi kuitenkaan syyttää enempää äitiäni kuin ketään muutakaan ensimmäisestäkään juomastani viinapisarasta. Juomisen olen joka kerran aloittanut itse. Yksin en sitä kuitenkaan saanut loppumaan. Olen huomannut sen, että syyllisyys, häpeä ja monet muut negatiiviset tunteet juomisesta tulevat vieläkin, yli puolentoista alkoholittoman vuoden jälkeen hyvinkin raskaina mieleen. Niitä pulpahtelee esiin varmaan koko loppuelämän ajan. Niitä ei pääse pakoon, mutta niitä voi oppia käsittelemään. Niitä oppii myös olemaan pelkäämättä, koska niiden takia ei enää tarvitse rynnätä juomaan. On helpottavaa ymmärtää, että kärsimyksissä ei tarvitse jäädä rypemään. Jos ojaa ylittäessäni putoan mutaiseen pohjaan, ei minun ylös päästyäni kannata jäädä ojan reunalle suremaan sitä miten persaus on märkä. On parasta jatkaa matkaa kotiin kuivattelemaan.

 

Nautin elämästäni enemmän kuin koskaan 
Ojan reunalta kotiin kävellessäni en välttämättä tarvitse tukea. Mutta juomisen ajasta ylös rämpiessäni en selviä yksin. Onneksi tiedän, että minun ei tarvitsekaan. Vaikka olisin ypöyksin, minulla on aina ystäviä. Näitä ystäviä en ole ehkä koskaan ennen tavannut, enkä tapaa sen kerran jälkeen. Olen saanut lukuisilta muilta toipuvilta ihmisiltä puhelinnumeroita, joihin voin soittaa vaikka keskellä yötä. Meitä yhdistää sama sairaus ja tieto siitä miten tärkeää on, että ensiapu on puhelinsoiton päässä. Jos soitan terveyskeskukseen lääkärille, hän varmaan ymmärtää minua ja antaa kenties uni- tai mielialalääkettä. Mutta jos soitan toiselle alkoholistille, hän tietää. Hänellä on tarjota paras mahdollinen lääke - läsnäolo ja kuunteleminen. Joskus minua hymyilyttää se, että juoma-aikoinani pelkäsin salaa menettäväni liikaa jos lopettaisin. Pelkäsin sitä miten osaan rentoutua, miten osaan ruokailla ilman viiniä, miten uskallan rakastella ilman estoja. Voin vakuuttaa, että nautin elämästä aidommin kuin koskaan. Haistan, maistan ja tunnen vahvemmin kuin vuosiin. Pystyn estoitta nauttimaan aamukasteesta paljaan jalan alla, villistä nurmikkotanssista lapsen kanssa, kissan kehräämisestä rinnan päällä, Lordin euroviisuvoitosta kirkumalla riemusta muiden mukana keskellä kaupunkia.

 

Pelissä on elämä 
Tärkein oivallus alkoholismin hoidon tiellä minulle on se äärettömän suuri lohtu, että ellen pysty jakamaan epätoivoni hetkiä toisen ihmisen kanssa, en silti ole yksin. Minulla on oma jumalani, jonka syliin saan kaataa kaiken kuorman ja kuonan. Tervehtymiseni alkoi siitä, kun uskalsin vihdoin ja viimein luovuttaa. Yksin taisteleminen ja omiin voimiin luottaminen oli turhaa, sen seuraukset olin nähnyt liian monta kertaa. Terveeksi en tule koskaan, mutta minulla on mahdollisuus hoitaa sairauttani niin, että voin elää aitoa, elämänmakuista ja täyteläistä elämää. Olen äärimmäisen helpottunut siitä oivalluksesta, että minun ei enää tarvitse juoda. Toki saan juoda, mutta aloittaessani minun on hyvä muistaa ainoa totuus. Juomisen aikainen tapahtumaketju ei ala alusta. Ensimmäinen lasillinen pudottaa minut suoraan takaisin siihen helvettiin missä olen käynyt. En halua sitä, sillä minulla on pelissä tämä yksi ainoa elämä.

 

Marja