Kapakoiden kuningatar
"Sairastan alkoholismia. En kykene ottamaan sitä ”pientä rentouttavaa”, sillä seuraukset siitä olisivat kohtalokkaat. Vaikka alkoholin liikakäyttö on tuhoutuneiden aivosolujen myötä heikentäny muistiani, en ole unohtanut, millaista elämäni oli, kun alkoholi oli seuralaiseni yötäpäivää. Ja vaikka kaikki muut jättivät ja pettivät, alkoholi ei meinannut jättää, ei sitten millään. Mutta petti se kyllä.
Olen käynyt läpi koko alkoholismin helvetin ja luullakseni hivenen korostetummin kuin miespuolinen kollegani. Naisalkoholistihan on muutakin kuin vain alkoholisti. Jo se, että on nainen ja äiti, aiheuttaa yhteiskunnallisia paineita huomattavasti enemmän. Mies on mies alkoholistinakin. Ei siihen juuri lisätä muita erityismainintoja. Harvoin kuulee kutsuttavan alkoholistimiestä langenneeksi enkeliksi, huonoksi ihmiseksi tai huoraksi. Juova nainen saa tavallisesti nämäkin lisämaininnat. Kuitenkin alkoholismi on, ikävä kyllä, naisen sairaus siinä kuin miehenkin. Tauti saattaa iskeä niin isään kuin äitiinkin.
Juomisen skaalani oli raju. Join ylhäällä herrojen pöydässä - paljon, ja siinä vaiheessa vielä omilla ehdoillani. Putosin alhaalle narrien pöydän alle - juomaan paljon ja tarjoajan ehdoilla. Aineiden vaihtuvuus oli sen mukaista; illan konjakit ja wiskit vaihtuivat varhaisaamun huoneenlämpöiseen kiljukuppiin. Aika normaalia, kuten muutkin kuviot alkoholistin urallani. Meni perhe, meni lapset, meni työpaikka. Meni kunniallisten ihmisten ystävyys, meni vihkisormuksia myöten helyt kaniin, meni ulkonäkö ja repäisevä itsevarmuus. Meni muisti, meni maine ja viimeisetkin itsekunnioituksen rippeet. Tuli toki jotain tilallekin: hoitolaitos, mielenterveystoimisto, A-klinikka, papit, lääkärit, ulosottomiehet, vuokraisännän häädöt, ”pikkurahan puute”, epäluotettavan ja kunniattoman naisen maine, velka, turvotus, pelko ja yhä suurempi pelko, yksinäisyys ja itseinho. Ja sitten tuli alistuminen siihen, että joudun juomaan itseni hautaan. Tunsin olevani kaiken inhimillisen avun ulkopuolella.
Miksi apua ei löytynyt? En älynnyt tai uskaltanut hakea apua elämälleni. Hain apua aina vain ”senhetkiseen tilapäiseen häiriöön”, ”senhetkiseen ainutkertaiseen kriisiin” tai ”senhetkiseen pelkoon”. Alkoholismiin sairautena en osannut hakea apua, eikä sitä minulle mistään tarjottu.
Hoidossa minua kehotettiin valvomaan juomistani ja pyrkimään kohtuuteen. Jatkohoidosta ei puhuttu sanaakaan. Uskomus siitä, että hoidon jälkeen olisin pystynyt astelemaan tervein jaloin ja mielin normaaliin yhteiskuntaan, oli yhtä imelää ja ihannoivaa satua kuin jonkin nyyhkylehden novellit. Hoitolaitoksen jälkeen vasta todellinen helvetti aukenikin; vuosien päivittäinen juominen.
Työtoverit kauhistelivat salaa, puhuivat selän takana, juoruilivat, ihmettelivät ja halveksivat. Kukaan ei tullut kysymään suoraan, onko minulla ongelmia viinan kanssa. Epäluotettavuudesta ja tarpeettomuudesta sen sijaan kuulin. ”Hienotunteisesti” he käänsivät mieluummin päänsä pois ja pohtivat tilannetta kuppikunnissaan. Syynä oli tietysti myös oma esiintymiseni. En pahemmin ruikuttanut ja pokka piti. Paitsi yksin ollessani. Olin mestarinäyttelijä ja uskoin juttuihini itsekin.
Eräänä aamuna silmäni kuitenkin avautuivat ja sanoin: "Hyvästi – minä häivyn!" Kaikkien kapakoiden savut, halpojen viinien huurut, se tumma orjajoukko, koko se helvetin valtakunta jäi. Minä käänsin sille selkäni ja menin AA-ryhmään.
Aloin selvittää pää selvänä niitä asioita, joita ennen olin selvittänyt viineissä. Juomiseni perussyyt aukenivat pikkuhiljaa. Olin hakenut pullon välityksellä turvallisuuden tunnetta, itsevarmuutta, rohkeutta, hyväksyntää ja avaruutta elämääni. Nyt oli tullut aika kohdata todelliset inhimilliset heikkouteni. Silmät vesissä ja sielu verillä menin pintaa syvemmälle. Rehellisyys teki kipeää, mutta se kannatti. On kummallista tai paremminkin ihmeellistä, mitä raitistuminen vaikutti koko persoonaani. AA:n toveriterapian ja yksinäisyydessä tapahtuneen mietiskelyn myötä kapakoiden kuningatar kutistui pikkuhiljaa omiin mittoihinsa.
Nyt 62-vuotiaana olen elänyt 26 vuotta raittiina. Olen saanut elää kaikki ne nousut ja laskut, pyhät ja arjet, jotka kuuluvat normaaliin elämään. Olen saanut rohkeutta ja itseluottamusta, kolme lastenlasta, 24 vuotta rinnallani pysyneen elämäntoverin ja kaiken sen ulkoisen, mitä ihminen elääkseen tarvitsee. Ja ennen kaikkea olen saanut selvyyden itsestäni, sen miksi join ja millainen todellinen persoonani on. Tänään kannan kiitollisena kauppakassia viinakassin sijasta. Voin mennä minne haluan ja sanoa rehellisesti mielipiteeni. Pelot ja tarpeettomat roolit ovat hävinneet. Olen saanut takaisin elämän ilon."
Pirkko 62 v.
