Myllyhoiton merkitys

"Olen kiltti ja tunnollinen, alkoholistiperheen aikuinen lapsi. Hoitojakson aikana täytin 30 vuotta ja pidin elämäni ensimmäiset raittiit ja lämminhenkiset synttäribileet.

Itse aloitin juomisen 16-vuotiaana ja siitä tuli elämäni merkittävin tekijä. Lapsuuteni oli jokseenkin yksinäinen ja rankka, herkkänä luonteena otin hyvin vakavasti kaikki ympärilläni tapahtuvat asiat ja tuomitsin niistä itseäni. Päätin kuitenkin näyttää, pärjätä omillani ja olla oman onneni seppä. Muutin Helsinkiin ja suoritin yliopistotutkinnon.

Kouluni suoritin päihteiden voimalla, oli mukavaa kerätä menestystä, kun sai sitten ennen pitkää palkita itsensä rankalla juomisella. En ehkä näyttänyt alkoholistilta, minut otettiin helposti erinäisiin töihin, jotka eivät omalta puoleltani kuitenkaan kauan jatkuneet. Vuosien mittaan vaakakuppi kallistui yhä enemmän pelkkään päihteeseen, eivätkä muut asiat enää niin kiinnostaneetkaan. Sain potkut töistä juuri ylennyksen alla. Sitten meni asunto ja monta muuta työpaikkaa. Oli pakko juoda, että olisi kestänyt juomisensa seurauksia. Olin varma, että ilman viinaa tulisin yksinkertaisesti hulluksi. Ja voi olla, että olisin tullutkin, ajattelutapani oli niin negatiivinen.

Ennen hoitoon tuloa olin hyvin yksinäinen ihminen. Elämäni tärkein asia oli muuttunut tuhovoimaksi, joka piti minua tiukasti otteessaan. En luottanut mihinkään enkä keneenkään, kaikkein vähiten luotin itseeni. Ainoa, josta pystyin jotenkin pitämään huolta, oli kissani, itsestä ei ollut niin väliä. Vihasin ja pelkäsin elämää, ja tiesin hyvin, että jos jatkaisin samalla tavalla, en enää kestäisi omaa elämääni. Sanotaan, että pohja tulee vastaan silloin, kun pidemmälle ei enää voi mennä. Oma pohjani oli siinä, kun olin asunnoton ja asuin kissani kanssa ihmisen luona, jota vihasin.

Muutaman kerran kävin NA-ryhmässä, mutta lähdin usein ryhmän jälkeen juomaan. En erottanut omia tunteitani toisistaan, tein paljon tulkintoja toisista ja elin sairauteni ehdoilla. Se, mitä tunsin ja mitä tulkitsin, oli minulle täysin totta ja maailma näytti hyvin synkältä.

Hoitojakso muutti elämäni. Se tuntuu liioitellulta sanoa, mutta se on totta. Hoidon aikana sain tukea vertaisista ja henkilökunnalta niin, että rohkenin kohdata oman sairauteni luonteen ja itseni sellaisena kuin todella olen. Hoidossa tuli vastaan kipeitä ja todella epämiellyttäviä tuntemuksia, mutta ympäristö oli sellainen, että niitä oli turvallista kohdata. Opin erottelemaan tunteitani, käsittelemään niitä ja vähän hyväksymäänkin itseäni. Elämän pelkoni alkoi väistyä, hetken aikaa pidin maailmaa ja hoitopaikkaa melkein lintukotona.

Kolmen kuukauden intensiivijakson jälkeen muutin omaan asuntoon (joka järjestyi kuin ihmeen kaupalla) ja hoitokertojani vähennettiin pikkuhiljaa. Se oli suuri muutos ja tuntui tuskalliselta hyväksyä sitä, että olen itse vastuussa omasta elämästäni. Ahdistuin, eristäydyin ja retkahdinkin, mutta pääsin takaisin hoitoon. Retkahduksen myötä opin sairaudestani enemmän ja se opetti minulle niitä tapoja, joilla voin estää sitä tapahtumasta uudelleen. Perheterapeutin kanssa kävimme läpi lapsuuttani, sain siihen uuden näkökulman eikä se enää voi toimia helppona tekosyynä sille, että voisin jatkaa juomista.

Nyt hoidon päättymisestä on puolitoista kuukautta ja tänään tuntuu hyvältä olla raittiina. Sitä en olisi voinut aiemmin uskoa. Yhtäkkiä huomaan asuvani kissani kanssa kotoisassa asunnossa, minulla on aivan ihania ystäviä ja tuore poikaystäväkin, josta välitän todella paljon. Minulla on realistiset urasuunnitelmat ja aivan uudella tavalla energiaa niiden toteuttamiseen. Elämä ei ole juhlaa, tunteet heittelevät ja välillä masentaa, mutta tunteeni eivät enää muserra minua. Pidän yhteyttä kummiini, tapaan toipuvia ystäviäni ja käyn säännöllisesti NA-ryhmissä. Se kantaa minua sen verran, että voin käydä koulussa, hakea töitä ja vihdoinkin elää ihmisiksi."

Nainen 30 v.

Huomaa, avaa uuteen ikkunaan