Myllyhoidossa seurataan AA-liikkeen 12 askeleen ohjelmaa. Jo ohjelman toisessa askeleessa puhutaan ”itseämme korkeammasta voimasta” ja kolmannessa askeleessa korkeampaa voimaa nimitetään Jumalaksi - sellaisena kuin hänet käsitämme. Jumalaan palataan muissakin askelissa ja kaikkien askelien keskeinen tekijä on hengellisyys.

 

Hengellisyys määritellään sekä AA-ohjelmassa että myllyhoidossa hyvin avarasti, eikä ketään hoitoon tulevaa yritetä ahtaa toisten tekemään muottiin. Hengellisyyteen pakottaminen olisikin vain pakottajan vallankäyttöä; sillä voisi hallita toista.

 

Yli kahden vuosikymmenen kulkeminen Kalliolan kuntoutusklinikalla Nurmijärvellä viidennen askeleen kuuntelijana on opettanut, miten erilaisista taustoista kuntoutujat kohtaavat hengellisyyden, korkeamman voiman tai Jumalan. Monet kohtaaminen yllättää.

 

On niitä, joille hengellisyys ei ole merkinnyt koskaan mitään. Ei lapsuudenkodissa eikä lähisuvussakaan ole annettu uskonnollista kasvatusta. Hengellisyys kohdataan ensimmäistä kertaa elämässä vasta myllyhoidossa ja sitä luonnehditaan toipumisen kannalta tärkeäksi. Ei ole ihme, jos se aluksi oudoksuttaa, jopa pelottaa.

 

On niitä, joiden suvussa kulkee kaiken hengellisen ja kirkkoon vähänkin vivahtavan määrätietoinen torjunta. Sukupolvien yli elää mielikuva, miten kirkon papisto lähes jäännöksettä asettui kevään 1918 sisällissodassa ja varsinkin sitä seuranneina vuosikymmeninä voittajien eli ”valkoisen Suomen” puolelle.

 

Olen kohdannut ihmisiä, jotka pienestä pitäen on kasvatettu kurissa ja herran nuhteessa käytellen lyömiseen remmin solkipäätä ja raamatunlauseita yhtaikaa. Kasvattajat ovat valinneet valtansa aseeksi lapsen kannalta ylivoimaisen ja käsittämättömän mahdin, Jumalan. Omanarvontuntoaan hakeva ihminen haluaa kieltää sellaisen Jumalan.

 

Monilla hoitoon hakeutuneilla on kokemuksia tunnevoimaisista uskonnollisista suuntauksista tai herätysliikkeistä. Niiden piirissä tavattujen uskovaisten ahdistavuus tai tekopyhyys värittää suhtautumista hengellisyyteen.

 

Muistan ihmisiä, joissa pelkkä Jumalasta käytetty Isä-nimitys aiheuttaa torjuntareaktion: se tuo mieleen lapsen kokemukset julmasti rankaisevasta, lasta toistuvasti hakkaavasta isästä.

 

Olen kohdannut ihmisiä, jotka ovat aikoinaan kokeneet voimakkaita uskonnollisia elämyksiä ja vahvaa yhteyttä Jumalaan - ja sitten kadottaneet kaiken. Itse he näkevät vieraantumisen syyksi nimenomaan alkoholisminsa.

 

Olen kohdannut korkeasti koulutettuja, joiden luonnontieteellinen maailmankuva ei salli vähääkään hengelliseen tai korkeampaan voimaan vivahtavaa. Mutta itseään ja tekemisiään nämä lähimmäiset osaavat järkensä ja kouliintuneen päättelykykynsä asein analysoida äärimmäisen armottomasti.

 

Olen kuunnellut niitäkin, joille myllyhoidossa ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan muistuvat mieleen isoäidin hengelliset opetukset tai ihmisiä, jotka klinikan joukon mukana pitkästä aikaa pääsevät käymään kirkossa, jumalanpalveluksessa, ja mikä kummallisinta, tuo kaikki alkaa tuntua hyvältä.

 

Olen kohdannut ihmisiä, jotka kokevat olevansa ”uskossa” tai ”Jumalan lapsia”. Alkoholismi ei ole tuhonnut heidän uskoaan, mutta usko ei ole parantanut heidän alkoholismiaan. Siihen he myöntävät tarvitsevansa asianmukaista hoitoa, niin kuin muihinkin sairauksiinsa.

 

Lähes kerta kerralta klinikalla käydessäni kohtaan määrätietoisesti nitistetyn pienen lapsen, joka ei jaksa uskoa, että hänestä aikuisenakaan voisi löytyä mitään hyvää. Kohtaan mittaamattomasti surua, kärsimystä, kaipausta, syyllisyyttä ja halua saada kaikki anteeksi. Monista suunnista siis tullaan myllyhoitoon, kohtaamaan hengellisyyttä.

 

 

Klinikalla kulkeminen on pannut miettimään, että hengellisyys kenties onkin olennainen tekijä ihmisen kokonaispersoonallisuudessa. Silti haluaisin, että jokainen myllyhoitolainen löytäisi sen itse, hitaasti, hätäilemättä, ajan kanssa, vaikkapa vuosien mittaan AA-veljeydessä ja -sisaruudessa.

 

Mutta toisaalta: jokainen myllyhoitoon lähetetty, hakeutunut tai päässyt elää jo hengellisyyden sylissä, vaikkei sitä itse tajuaisikaan ja omine taustoineen edistää toistenkin toipumista. Miten uutta, että saa puhua pahimmatkin asiansa. Miten hienoa, että vertaisryhmän muut jäsenet kuuntelevat. Miten vapauttavaa, ettei kukaan lyö. Ei ole varaa.

 

Sillä tavoin, ihmisten kohdatessa aidosti ja rehellisesti toisiaan, heidän keskellään työskentelee armo. Armosta 12 askeleen ohjelma puhuu moneen kertaan.