Punaviinin viemää
"Nainen viisikymppinen: Erotettu avioliitosta, ilman omaa kotia, ilman ammattia, ilman rahaa ja alkoholisoitunut. Erotettu, sillä mies ei katso perheessä juovaa naista, ei vaikka oma alkoholinkäyttö olisikin samanmoista. Se on vaimo joka saa potkut perseelle, ei mies. Vaimojen pinna on kestävämpää sorttia.
Olin suuren perheen kotiäiti, joka joutui muuttamaan omasta kodistaan äitienpäivän aamuna vuonna 2000. Iltapäivästä kotini oli toisen naisen.
Vieläkin tuon kokemuksen muisteleminen tuo mieleeni kauhua, yksinäisyyttä, arvottomuutta ja hyljätyksi tulemisen tunteen. Kolmikymmenvuotinen sota on ohi: kaikki romahti kerralla. Kuinka selviäisin? Voi niitä itkettyjä päiviä, öitä ja punaviinipulloja. Linnoittauduin sisälle vain kissa seuranani.
Näin jälkikäteen ajattelen olleeni tuolloin jonkinlaisessa sokissa, sillä toimintakykyni oli aivan lamassa. Ainoa asia jonka jaksoin tehdä oli se, että joka aamu heti silmien auettua menin ostamaan punaviiniä. Päivällä toinen ja illalla kolmas pullo.
Joskus istuin kapakassa tuttavapariskunnan kanssa. Sillä hetkellä he olivat ainoat ystäväni. Myös eräs taiteilijaystäväni antoi tukea ja turvaa, eikä kääntänyt selkäänsä pahimpinakaan päivinä. Kiitos teille, piditte minut kiinni elämässä.
Lapseni olivat aikuistuneet, tosin nuorimmainen joutui seuraamaan vieressä kuinka äidin käy. Vuoden sisällä olin sairaalassa viisi kertaa. Hirvittävä pakokauhu ja kuolemanpelko saivat minut joskus humalassa hakeutumaan päivystykseen. Kohelluksistani oli myös koomisia seurauksia: minä karkasin humalassa sairaalasta ja karkasipa kissaparkanikin taxin kyydistä metsään. Putkaankin jouduin kun halusin mennä käymään entisessä kodissani: taxilla pihaan ja koppiautolla pois.
Onneksi lapseni eivät vierailleet usein luonani. Oikuttelin kuin pikkulapsi ja uhkailin itsemurhalla. Se tosin olisi saattanut muuttua todeksi tai tapahtua vahingossa. Ruokahaluni oli tyystin kadonnut ja olin kalju. Hiukset lähtivät tuppoina päästäni. Laihduin 30 kiloa ja heikkouttani en enää pysynyt kunnolla pystyssä viininhakureissuillani.
Sitten tulivat tajunnan menetys, sydänoireilut ja viimeisin keikka sairaalan. Sillä kertaa en enää suostunut lähtemään ennen kuin saisin hoitopaikan. Pöydän ympärille kokoontuivat lapseni ja sosiaalihoitaja. Oli pakko myöntää, että olin ihan oikeasti alkoholisti. Sairauteni oli sitä luokkaa, etten selviäisi enää ilman apua. Tunsin hirvittävää huonommuutta, mutta samalla myös helpotusta. Fyysisesti ja psyykkisesti aivan loppuun palaneena odotin kuukauden pääsyä hoitopaikkaani Kalliolan klinikoille.
Kuukauden hoitojakso Kalliolassa oli elämäni raastavinta ja samalla helpottavinta aikaa. Opin tajuamaan, etten ole yksin. Olin sairastunut alkoholismiin vuosien myötä. Suvussani on alkoholismia. Aluksi olin varmaan sosiaalisesti juova ihminen ja sittemmin tapajuoppo. Toleranssi kasvoi ja elimistö huusi lisää alkoholia. Riippuvuus kehittyi. Lopullinen niitti olikin sitten avioero. Millään ei sen jälkeen ollut enää väliä.
Kalliolassa sain tavata AA:n jäseniä. En ollut aiemmin tiennyt mitä AA on. Luulin, että sinne soitetaan ja sieltä saadaan neuvoja, kuinka toimia. Tutustuin useisiin AA-ryhmiin ja niistä tulikin minulle siviiliin pääsyn jälkeen tukiverkosto. Pysyin raittiina kaksi kuukautta.
Olin pääsiäisen aikaan seuraamassa kotikaupungissani kärsimysnäytelmää ja se herätti minussa vahvoja samastumisen tunteita. Tunsin suorastaan fyysistä kipua seuratessani lyötyä kristusta nousemassa kotikirkkoni portaita. Sehän olin minä: kaikkien hylkäämä ja halveksittu. Itkin katkerasti ja tartuin viinilasiin.
Pian pääsiäisen jälkeen pääsin Myllyhoitoyhdistyksen kuntokurssille. Ryyppyputki katkesi ja sain taas pari kuukautta raittiutta. Toukokuussa olin kuitenkin taas matkalla kertauskurssille Kalliolaan ja niin huonossa kunnossa, etten kunnolla uskaltanut mennä junaan. Muistan ikuisesti sen päivän, jolloin menin yksin kävelylle. Lämmin kevättuuli puhalsi voimakkaasti kasvoilleni. Kevät oli heräämässä, kaikki oli kaunista. Siellä Kalliolan pelloilla itkin valtoimenaan. Itkin, ja samalla tuuli kuivasi kyyneleeni. Kysyin korkeammalta voimaltani, kuinka kauan minun pitää kärsiä ja kerroin etten enää jaksa. Tässä olen, tee mitä tahdot, olen käytettävissä. Siitä lähtien olen saanut olla erityissuojeluksessa. Elämässäni vallitsee armo ja olen armollinen itseäni kohtaan. Samalla siunaus ovat kohdannut lapsiani. Heillä on nyt rakastava äiti, joka elää vahvasti jokaisen raittiin päivän.
”Hanki oma elämä”, sanoi nuorimmainen lapseni, kun kaikki oli pielessä. Sen olen todellakin saanut: valmistuin keväällä 2004 lähihoitajaksi ja jatkan opintojani päihdepuolella. Opiskeluni ohella hoidan vanhuksia sairaalassa. Iloisuuteni ja elämänmyönteisyyteni herättää joskus huomiota. Kyselyihin sen perustasta minulla ei ole muuta vastattavaa kuin se, että olen saanut toivon ja uuden elämän. Neljän vuoden raittius on ollut elämäni parasta aikaa. Raittiuden myötä olen olemassa, olen siis saanut itseni takaisin. En enää elä lasteni tai entisen mieheni tunteiden ja tekemisten kautta. Minulla on vapaus olla omaa mieltä asioista ilman, että joku loukkaantuu. Minun ei tarvitse miellyttää ketään. Olen ihana nainen juuri tällaisena. Itsetuntoni on vahva, uskallan pyytää anteeksi ja myös antaa anteeksi. Myönnän alkoholismini ja avuntarpeeni reilusti. Samalla lisään omalta osalta ihmisten tietoisuutta siitä, että tässä sairaudessa ei ole mitään hävettävää. Se ei ole henkilön oma vika jos sairastuu, vaan sairastuminen on monien asioiden summa. Tunnen kiitollisuutta jokaisesta uudesta aamusta."
Emma 52 v.