Noidankehä katkesi
"Olin jo toistamiseen avioitunut ja kolmen lapsen äiti, kun aloin vähitellen tajuta, että jotain elämässäni oli pahasti vialla. Ammattini on ihmisen hoitaminen. Se on aina tuntunut omalta työltä. Olin jo lapsena päättänyt tulevan ammattini. En ole koskaan katunut ammatinvalintaani enkä haaveillut muista aloista.
Työssäni olen saanut osallistua myös päihdeongelmaisten hoitoonohjauksen kehittämiseen. Sen myötä minulle avautui uusi maailma; sain nähdä, kuulla ja kokea omakohtaisesti huikeita asioita, joiden vaikutuksesta aloin vähitellen päästä jyvälle oman elämäni pahoinvoinnin syistä.
Ensimmäisestä havahtumisestani on kulunut reilut kaksikymmentä vuotta, mutta muistan sen vielä hyvin. Osallistuin koulutustilaisuuteen, jossa eräs alkoholistien hoidon kehittäjä, erittäin merkittävä henkilö, kertoi kokemuksiaan Minnesota-mallista. Koin voimakkaan asennemuutoksen kuunnellessani tätä viisasta miestä, jonka koko olemus säteili innostusta ja lämpöä hänen puhuessaan alkoholisteista eli ihmisistä, jotka ovat alkoholismisairauden uhreja ja tarvitsevat hoitoa.
Päihderiippuvuus, sukupolvelta toiselle siirtyvä sairaus, alkoi kirkastua mielessäni. Olin toki tiennyt, että isoisäni oli ollut juoppo uhkapeluri ja olin kuullut muistakin suvun mustista lampaista. Tajusin olevani itsekin tuossa noidankehässä, samoin kuin sisarukseni ja serkkuni.
Siitä alkoi oman sipulini kuoriminen; kerros kerrokselta, välillä itkien montun pohjalla, sitten taas voimia keräten uuden kerroksen kimppuun. Se on noidankehän katkaisua, joka ei todellakaan ole kerrasta poikki eikä mikään helppo työmaa.
Korkein Voimani on kohdellut minua silkkihansikkain, niin hellävaroen ja pienin askelin olen saanut tutustua menneisyyteeni ja elämäni traumoihin – pala palalta murentaa niiden tuhoavan vaikutuksen itsessäni. Olen voinut osallistua monenlaisiin tilaisuuksiin, joissa on käsitelty riippuvuussairauksia hyvin eri puolilta; sekä teoreettisiin tiedonjakoistuntoihin että hoidollisiin, kokemuspohjaisiin ”myllerrys” kursseihin. Kaikista tilaisuuksista on ollut hyötyä. Suurimman löydön tein AAL-kurssilla (Alkoholistien Aikuiset Lapset): löysin sisäisen lapsen itsestäni, hyljätyn pienen tytön. Otin tytön syliini ja lupasin, että huolehdin hänestä enkä koskaan hylkää…
Tunnustan, että väliin kivikkoistakin elämän polkua tallatessa totuus on aika ajoin päässyt unohtumaan ja vanhat mallit ovat vallanneet alaa. Pahan olon kasvaessa - onneksi sen tunnistaminen on nopeutunut ajan myötä - pysähdyn, vetäydyn syrjään maailman menosta ja kuuntelen itseäni: mitä tunnen, mitä tarvitsen, mikä tekee minulle hyvää ja huolehdin, että sisäinen lapseni alkaa taas voida paremmin ja tuntee olevansa rakastettu ja tärkeä.
Toipumisen tiellä olen saanut kohdata monenlaisia ihmisiä. Kerrottuani avoimesti elämäntarinaani jotkut ovat suorastaan suuttuneet ja yrittäneet pontevasti mitätöidä kokemuksiani. Aikaisemmin pahoitin mieleni moisesta käyttäytymisestä, mutta nykyisin ymmärrän, etteivät kaikki ole valmiita ottamaan vastaan tietoa, joka aiheuttaa tuskaa. Onhan pelottavaa katsoa menneisyyttään ja kohdata kaikki möröt ja luurangot, joita komeroista löytyy. Onneksi kohdalleni on sattunut enemmän elämänmakuisia matkalaisia, jotka ovat suostuneet käymään läpi kriisejänsä, menetyksiänsä, epäonnistumisiansa ja jaksaneet ponnistella kohti valoa, jota ei aina edes näy. Sellaisissa kohtaamisissa on valtavasti välittämistä, ymmärtämistä ja lämpöä, siinä jaetaan ihmisyyden rikkautta, rakkautta ja uskoa tulevaisuuteen.
Ylivastuullisuuden löytäminen itsestäni, esim. työnarkomania ja pakollinen ostaminen, on auttanut kohtaamaan muita riippuvuuksista kärsiviä sekä työssä että siviilissä. Katsoessani rakkaita läheisiäni, puolisoani, lapsiani ja heidän perheitään, tiedän jatkavani työtäni noidankehän katkaisemiseksi niin kauan kuin elän.”
Aino 59 v.